Velkajärjestely
Artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohta ja 2 kohdan ensimmäinen alakohta tarjoavat jäsenvaltioille kaksi vaihtoehtoa vastaan äänestäneiden velkojaryhmien suojaamiseksi. Ensinnäkin jäsenvaltiot voivat varmistaa, että vastaan äänestäneitä ryhmiä kohdellaan vähintään yhtä suotuisasti kuin muita samassa etuoikeusasemassa olevia ryhmiä ja suotuisammin kuin etuoikeusasemaltaan heikompia ryhmiä (niin sanottu relative priority rule 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdassa). Toisena vaihtoehtona on, että vastaan äänestäneeseen äänestysryhmään kuuluvien velkojien saatavat suoritetaan täysimääräisesti, jos etuoikeusasemaltaan heikomman ryhmän on tarkoitus saada maksuja tai säilyttää etuja uudelleenjärjestelyohjelmassa (niin sanottu absolute priority rule eli ehdotonta etuoikeutta koskeva sääntö, 2 kohdan ensimmäinen alakohta).
Artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää, että yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttäminen voi olla luonteeltaan yleinen, jolloin se koskee kaikkia velkojia, tai rajoitettu, jolloin se koskee yhtä tai useampaa yksittäistä velkojaa tai velkojaryhmää.
1 artiklan mukaiset henkilöllistä soveltamisalaa koskevat rajoitukset, joita on käsitelty edellä
Muista 23 artiklan säännöksistä poiketen artiklan 1 kohta on jäsenvaltioita velvoittava. Veloista vapauttaminen on voitava esimerkiksi peruuttaa, jos velallinen toimii epärehellisesti tai vilpillisessä mielessä velkojen takaisinmaksun yhteydessä. Velkajärjestelylain 42 §:n 4 momentin säännösten nojalla maksuohjelma voidaan määrätä raukeamaan velallisen moitittavan toiminnan tai laiminlyöntien vuoksi. Velallisen tulee noudattaa maksuohjelmaa, täyttää tiedonantovelvollisuutensa ja edellytysten täyttyessä maksaa lisäsuorituksia. Vilpillisessä mielessä tai epärehellisesti tapahtunut teko tai laiminlyönti voi johtaa maksuohjelman raukeamisen lisäksi rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Jos velkojan raukeamishakemuksen perusteena on rikoslain (39/1889) 39 luvun 2 tai 3 §:ssä tarkoitettu velallisen menettely, hakemus voidaan velkajärjestelylain 61 §:n 1 momentin nojalla tehdä ohjelman päättymisen jälkeenkin ennen kuin syyteoikeus rikoksesta on vanhentunut. Velkajärjestelylain 10 §:n esteperusteiden lisäksi myös tällä sääntelyllä puututaan 23 artiklan 1 kohdan vaatimin tavoin velallisen väärinkäytöksiin.
Konkurssilain (120/2004) 7 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan konkurssia koskeva asia on käsiteltävä asian edellyttämällä joutuisuudella. Vuonna 2019 voimaan tulleiden konkurssilain muutosten tavoitteena on osaltaan nopeuttaa konkurssimenettelyä (HE 221/2018 vp s. 39–40).
Johdanto-osan kappaleen 25 mukaan jäsenvaltioiden olisi voitava päättää, vaikuttaako yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttäminen saatavista kertyvään korkoon.
Velkajärjestelylain 9 §:n 1 kohdan soveltaminen edellyttää, että velallisen maksukyvyn olennainen heikentyminen on tapahtunut pääasiassa ilman velallisen omaa syytä. Direktiivin 23 artiklan 1 kohdan poikkeussäännös sen sijaan edellyttää velallisen epärehellisyyttä tai vilpillisyyttä. Velkajärjestelylain 9 §:n 1 kohta ja direktiivin 23 artiklan 1 kohta eivät ole tältä osin soveltamisalaltaan yhtenevät.
velallisen tai velkojien avustaminen uudelleenjärjestelyohjelman laatimisessa tai sitä koskevissa neuvotteluissa;
Velkajärjestelylaki ei 70 §:n 2 momentin säännöksen lisäksi sisällä nimenomaisia säännöksiä siitä, miten velkajärjestelyn alkamisen jälkeen syntyneen menettelyajan kertymän suhteen tulisi toimia. Lakivaliokunnan edellä selostettu kannanotto perustuu vakiintuneeseen tulkintaan velkajärjestelylain 7 §:ssä säädetyn velallisen myötävaikutusvelvollisuuden sisällöstä. Kyseisen pykälän perusteluissa on pidetty selvänä, että velallisen on säilytettävä maksukiellon estämättä 12 §:n 2 momentin nojalla maksettujen menojen jälkeen säästyvät varansa tarkoituksenmukaisella tavalla, yleensä pankkitilillään. (HE 183/1992 vp s. 46, Koskelo – Lehtimäki 1997 s. 144) Velallisen myötävaikutusvelvollisuuteen perustuen on myös oikeuskäytännössä omaksuttu kanta, jonka mukaan menettelyaikainen laskennallinen maksuvarasäästö on tilitettävä velkojille. (Ks. esim. Helsingin HO 6.7.1994 nro 3229 S 94/746, Vaasan HO 26.5.1995 nro 766 S 95/198, Itä-Suomen HO 28.11.1995 nro 1611, Itä-Suomen HO 23.9.2013 nro 726 S 13/148) Käytännössä maksuohjelmaan lasketaan maksuvara menettelyn ajalta ja yleensä menettelyajan kertymä määrätään tilittäväksi kerralla maksuohjelman vahvistamisen jälkeen. Näin menetellään yleensä siinäkin tapauksessa, että laskennallinen maksuvarasäästö ei tosiasiassa ole enää velallisen käytettävissä.
Artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että lainkäyttö- tai hallintoviranomainen voi vahvistaa uudelleenjärjestelyohjelman, jota asianosaiset osapuolet jokaisessa äänestysryhmässä eivät ole hyväksyneet 9 artiklan 6 kohdassa tarkoitetulla tavalla, joko velallisen ehdotuksesta tai velallisen hyväksynnällä, niin että ohjelma sitoo eri mieltä olevia äänestysryhmiä, edellyttäen että uudelleenjärjestelyohjelma täyttää ainakin seuraavat edellytykset (artiklan 1 kohdan ensimmäinen alakohta antaa vähimmäissäännöksenä jäsenvaltioille mahdollisuuden asettaa tiukempiakin edellytyksiä):
Jos 5 artiklan 2 kohtaa, 5 artiklan 3 kohdan a alakohtaa ja johdanto-osan kappaletta 30 luetaan yhdessä, jäsenvaltio voi edellyttää uudelleenjärjestelyselvittäjän määräämistä aina, kun on määrätty yksittäisten täytäntöönpanotoimien yleinen keskeyttäminen. Toisaalta selvittäjän määrääminen on mainittujen säännösten perusteella jäsenvaltioille pakollista ainoastaan silloin, kun tuomioistuin katsoo, että selvittäjää tarvitaan turvaamaan osapuolten etuja 3 kohdan a alakohdan mukaisesti. Tältä osin kansallinen lainsäädäntö vastaa direktiiviä, sillä 90 §:n 1 ja 2 momentin mukaiset perusteet selvittäjän määräämättä jättämiseksi (kukaan ei ole ehdottanut selvittäjän määräämistä tai on erityisiä syitä katsoa, ettei selvittäjän määrääminen ole tarpeellista) eivät ole tilanteita, joissa selvittäjän määräämistä olisi 3 kohdan a alakohdan tarkoittamalla tavalla pidettävä tarpeellisena osapuolten etujen turvaamiseksi.
Artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että velallisille voidaan myöntää yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttäminen uudelleenjärjestelyohjelmaa koskevien neuvottelujen tukemiseksi ennaltaehkäisevien uudelleenjärjestelyjen puitteissa.
Direktiivi ei ole esteenä sen enempää sille, että osakkaiden oikeuksiin ei voida lähtökohtaisesti vaikuttaa saneerauksessa (2 artiklan 1 kohdan 2 alakohta), kuin sillekään, että osakkaiden oikeuksiin kuitenkin vaikuttavat yksittäiset toimenpiteet säilytetään yhtiökokouksen toimivallassa (johdanto-osan kappale 57), kunhan enemmistövaatimukset eivät ole kohtuuttoman korkeita.
tarvittaessa ehdotettujen uudelleenjärjestelytoimenpiteiden ehdotettu kesto; (yrityssaneerauslain 42 §:n 1 ja 2 momentti)
Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos maksukyvyttömyys on todennäköinen, johtajat ottavat asianmukaisesti huomioon ainakin seuraavat seikat:
Työryhmillä oli yhteinen seurantaryhmä. Seurantaryhmä kokoontui mietintöjen valmistumiseen mennessä yhden kerran.
Yrityssaneerauslain 8 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen on määrättävä selvittäjä. Lain 71 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan päättäessään saneerausmenettelyn aloittamisesta tuomioistuimen tulee määrätä selvittäjä siten kuin 83 §:ssä säädetään, jollei 90 §:stä johdu muuta. Lain 83 §:n mukaan selvittäjä määrätään saneerausmenettelyn aloittamisesta päätettäessä velkojan tai velallisen esityksestä. Jollei hyväksymiskelpoista esitystä ole, tuomioistuimen on määrättävä selvittäjäksi tehtävään soveltuva ja halukas henkilö. Lain 90 §:n 1 momentin mukaan kun velallinen on tehnyt hakemuksen saneerausmenettelyn aloittamisesta, selvittäjä voidaan jättää määräämättä, jos kukaan ei ole tehnyt esitystä selvittäjän määräämisestä tai muuten vaatinut sitä. Kun hakemuksen on tehnyt velkoja, selvittäjä voidaan jättää määräämättä, jos velallisen tunnetuille velkojille ennen menettelyn aloittamista koskevan päätöksen tekemistä varataan tilaisuus määräajassa antaa asiassa kirjallinen lausuma eikä kukaan vaadi selvittäjän määräämistä. Menettelyn alettua selvittäjä voidaan määrätä velkojan tai velallisen vaatimuksesta. Lain 90 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä selvittäjän, vaikka sitä ei olisi vaadittu, jos se erityisestä syystä katsotaan tarpeelliseksi. Vaikka selvittäjän määräämistä olisi vaadittu, tuomioistuin voi jättää selvittäjän määräämättä, jos on erityisiä syitä katsoa, ettei selvittäjän määrääminen ole saneerausohjelman valmistelun tai velkojien edun valvomisen kannalta tarpeellista.
Johdanto-osan kappaleen 27 mukaan se, että jäsenvaltio voi rajoittaa uudelleenjärjestelyjen puitteisiin pääsyä niiden velallisten osalta, jotka ovat saaneet tuomion kirjanpitovelvoitteiden vakavasta rikkomisesta, ei saisi estää jäsenvaltioita rajoittamasta ennaltaehkäiseviin uudelleenjärjestelypuitteisiin pääsyä velallisilta, joiden kirjanpito on siinä määrin epätäydellistä tai puutteellista, että velallisten liiketoiminnan ja taloudellisen tilanteen todentaminen on mahdotonta.
Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 11 alakohdan mukaan takaisinmaksuohjelmalla tarkoitetaan maksuohjelmaa, jossa maksukyvytön yrittäjä maksaa velkojille tietyt summat tiettyinä päivinä, tai säännöllistä siirtoa, jossa hän siirtää velkojille tietyn osan veloista vapauttamiseen kuluvana aikana käytettävissä olevista yrittäjän tuloista. Johdanto-osan kappaleen 74 mukaan ei olisi vaadittava, että velkojien enemmistön olisi kannatettava takaisinmaksuohjelmaa.
Direktiivin systematiikka on osakkeenomistajien ja muiden oman pääoman haltijoiden (jäljempänä osakkaat) osalta seuraava. Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 2 alakohdasta ilmenee jäsenvaltion valintavalta sen suhteen, kuuluvatko osakkaat ylipäänsä niiden tahojen piiriin, joiden oikeuksiin saneerausohjelmalla voidaan vaikuttaa (”and, where applicable under national law, equity holders”). Siltä osin kuin jäsenvaltio vastaa myönteisesti, valittavaksi tulee, sovelletaanko osakkaiden vaikutusmahdollisuuksiin ja niiden rajoittamiseen 9–11 artiklan vai 12 artiklan 1 kohdan mukaista järjestelmää. Näistä 12 artiklan 1 kohdan vaihtoehto on jäsenvaltioiden kannalta joustavampi, kun taas 9–11 artiklassa osakkaat olisi sijoitettava direktiivissä melko yksityiskohtaisesti säädellyn saneerausohjelman hyväksymismenettelyn äänestysryhmäksi. Vaihtoehdoilla on myös yhtymäkohtia:
Artiklasta ei johdu tarvetta muuttaa kansallista lainsäädäntöä. Artiklan sisältöä ja sen suhdetta kansalliseen lainsäädäntöön selostetaan tarkemmin työryhmän mietinnössä (s. 92−95).